Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

(Boven is het stil, 2006)

Karisto 2012, 323s.

Suom. Antero Helasvuo

Helmer van Wonderen elää kotitilallaan vanhan, kuolemaa lähestyvän isänsä kanssa. Helmer hoitaa lampaat, nuorkarjan, kanat ja aasit, mutta isän hän kantaa yläkertaan. Helmer on katkera isälleen, eikä haluaisi nähdä ja kuulla häntä mieluiten lainkaan. Kaksoisveli on kuollut jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, äitikin on ollut kuolleena jo muutaman vuoden. Helmerin arjen täyttävät velvollisuudet, joista hän huolehtii rutiinilla. Hiukan valoa arkeen tuo naapurin Ada ja tämän kaksi poikaa. Eräänä päivänä Helmer saa kirjeen Rietiltä, veljensä entiseltä morsiamelta ja pian maatilan arki muuttuu.

Bakkerin kirjasta on sanottu, että se muistuttaa Anne B. Ragden Berliininpoppelit -trilogiaa. Tähän vertaukseen on pakko yhtyä. Pidin Ragden sarjasta valtavasti ja kun vauhtiin pääsin, Isä muuttaa yläkertaan piti otteessaan hyvin samalla tavalla. Kerronta on verkkaista, eikä maatilan arjessa kauheasti tapahdu, mutta jokin tässä arkisuudessa viehättää suuresti. Bakkerin käyttämä kieli Antero Helasvuon onnistuneena käännöksenä on nautinnollista luettavaa. Ainoat miinukset annan kirjan kalseasta kannesta sekä muuten niin sulavan tekstin seasta silmille hyppivät perseet. Kun kirjassa ei kiroilla tai muutenkaan käytetä ronskia kieltä, niin neutraalimpi 'takapuoli' olisi tuntunut paremmalta.

Kirjan on lukenut myös Lumiomenan Katja, joka kyllä piti siitä, mutta koki kirjan hivenen liian hidastempoiseksi.

The Vanishing Act of Esme Lennox

Maggie O'Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox

Headline Review 2006, 277s.

Tästä kirjasta kiinnostuin, kun Satu kirjoitti siitä tammikuun lopulla. Pari klikkausta play.comissa ja kirja löytyi postilaatikosta. Vähän vain aioin selata, mutta tulin lukeneeksi koko kirjan saman tien.

Edinbourghilainen Iris saa puhelun läheisestä mielisairaalasta. Tietämättään Iris on merkitty lähiomaiseksi Esme Lennoxin papereihin ja koska laitosta ollaan sulkemassa, tiedustellaan häneltä aikooko Iris kenties majoittaa Esmen kotiinsa. Iris ei ole koskaan kuullutkaan Esmestä ja järkyttyy kuullessaan tämän olevan alzheimeria sairastavan isoäitinsä, Kittyn, sisko. Milloin ja miksi Esme on mielisairaalaan joutunut? Miksi hänestä ei ole koskaan puhuttu mitään?

Tarina etenee Esmen muisteluina, hänen sisarensa katkonaisina ajatuksina sekä Iriksen kertomana. Yllättävän toimiva ratkaisu. Koukuttava tarina ja hyvin kerrottu, mutta ihan täysin en hurmaantunut. Olisin halunnut kuulla paljon enemmän Esmen ja Kittyn lapsuudesta Intiassa, nuoruudesta sekä heidän vanhemmistaan. Toisaalta taas Iriksen elämä ei kiinnostanut juuri ollenkaan...

Lukemisesta teki jollain lailla satumaisen kirjasta vienosti löyhyvä, mieto hajustetun kirjepaperin tuoksu. Toisaalta leikkihuoneesta non-stoppina raikuva Popsi popsi porkkanaa vähän rikkoi tunnelmaa...

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

(Gold Boy, Emerald Girl, 2010)

Tammi 2012, 259s.

Suom. Seppo Loponen

Yiyun Lin novellikokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, jonka alakuloisetkin ihmiskohtalot esittelevät lukijalle kiinalaista arkea. Vaikka kaikki tarinat sijoittuvat nykyaikaan, on muistoilla ja menneisyydellä suuri rooli. Novelleissa mennyt ja nykyinen sulautuvatkin vaivattomasti yhteen. Välillä ihan hätkähdin, kun ihmisillä olikin käytettävissään kännykkä tai tietokone, vaikka minä luulin lukevani kaukaisista ajoista.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Pidin Kultapoika, smaragdtitytöstä kovasti, mutta syitä on hankala pukea sanoiksi. Li kirjoittaa vähäeleisesti, mutta rikkaasti. Tarinoissa on ajoittain sadunomainen ja kaunis tunnelma, tarinoita tarinan sisällä. Henkilöt ovat nöyriä ja hötkyilemättömiä niin että minäkin rauhoituin - joskin vain hetkellisesti.

"Heistä oli tullut verisisaret Ailinin takapihalla viisikymmentä vuotta sitten, ja Ailin oli kolmikon vanhin ja ajatuksen keksijä. - - Mei oli pihistänyt isänsä kaapista jamssiviinaa, ja kukin otti siemauksen väkevää nestettä ennen kuin pirskotti sen maahan. "Taivas ja maa todistakoot loppuelämämme alkaneeksi", Ailin luki vanhoista romaaneista oppimansa valan, jolla miehet ja naiset vannoivat verisukulaisuutta vankemman veriveljeytensä ja -sisaruutensa, ja Mei ja Lan toistivat hänen jälkeensä, että tästä lähtien he verisisarina pitäisivät yhtä niin hyvinä kuin huonoina aikoina siihen päivään saakka, kun joutuisivat jättämään tämän maailman."

Mikään hyvänmielenkirja Kultapoika, smaradgityttö ei ole, mutta miellyttävää sen lukeminen oli. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin, joten toivon että myös Lin toinen novellikokoelma ja romaani jossain vaiheessa suomennetaan.

Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

(Vigil, 2009)

Bazar 2012, 363s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Olipa iloinen yllätys, että tämä Samartinin uutuuskirja löytyi jo nyt kirjaston hyllystä! Vaikka ne kovimmat pakkaset - onneksi - ehtivät hellittää, oli mukava lukea jotakin lämmintä. Kaunis sydän ei ole kepeä kirja, mutta Samartin osaa kirjoittaa lempeästi hyvinkin kipeistä asioista.

Ana valvoo rakkaansa kuolinvuoteella ja muistelee lapsuuttaan El Salvadorissa: elämää yksinhuoltajaäidin kanssa sodan keskellä. Kuinka tuo tyttö päätyi lastenhoitajaksi ja kotiapulaiseksi rikkaaseen kalifornialaisperheeseen?

Tiedän, että Kaunis sydän on monen bloggarin lukulistalla, joten en tahdo juonesta enempää puhua. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Samartin on jälleen luonut joukon mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja kuljettaa tarinaa vahvalla otteella. Kerronta on sujuvaa, vaikka minä meninkin muutaman kerran sekaisin siitä, missä ajassa mahdetaan mennä. Esimerkiksi heti kirjan alussa erehdyin pitämään Anaa vanhana mummona, minkä tajusin olevan väärä mielikuva vasta kirjan puolivälissä. Hupsista.

Kaunis sydän oli mielestäni parempi kuin Nora & Alicia, vaikka tavallaan näissä kahdessa kirjassa oli paljon samaakin. Kaunis sydän on kuitenkin jollain tapaa ehjempi ja tasaisempi. Silti tässäkin kirjassa petyin loppuratkaisuun. Nora & Aliciassa loppu oli mielestäni liiankin dramaattinen, tässä taas vähän liian helppo. Senor Peregrinoa en ole vielä lukenut, mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Suosittelen lämpimästi!

Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador

Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011, 308s.

Lilja yllättää aviomiehensä sängystä toisen naisen kanssa. Jo vuosia pettämistä sietänyt Lilja pakkaa tavaransa ja jättää miehensä viimeinkin lopullisesti. Hän ostaa Keski-Suomesta vanhan kotitalonsa, rintamamiestalon jossa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Hyvin pian alkaa tapahtua outoja asioita. Peilissä näkyy jotakin väärää, valot syttyvät ja sammuvat itsekseen, kellarin lattiaan ilmestyy märkä läntti. Pian kosteusmittausta suorittamaan tullut mies päätyy surmaamaan naapurinrouvan Liljan puutarhasaksilla. Työmatkaltapalatessaan Lilja löytää äitinsä tiedottomana kellarin lattialta. Vähitellen Liljalle selviää että hän on Saattaja, jonka tehtävänä on kuljettaa eksyneet sielut synkän joen yli paikkaan, jossa nämä viimein saavat levon. Mikäli sielut jäävät joen väärälle puolelle, ne voivat palata elävien keskuuteen ja aiheuttaa siellä tuhoa.

Luin Saattajan loppuun muutama päivä sitten. Olen koittanut sulatella lukemaani ja selvittää itselleni, mitä tästä oikein pidin. Tällä hetkellä tunteeni ovat kovin ristiriitaiset. Toisaalta kirja oli pelottava, kuten odotinkin. Siinä oli paljon ennalta-arvattavuuksia, mutta kyllä minä muutaman kerran yllätyinkin. Ideakin oli hyvä. Mutta. Minusta tässä kirjassa oli vähän liikaa ankeutta. Oliko Liljan parhaan ystävän miehen pakko olla vaimonhakkaaja? Miksi poliisin piti olla toipuva alkoholisti? Kenelläkään ei ollut asiat kunnossa vaan jokaisella tuntui olevan suuren luokan ongelmia.

Kirjan loppu tuntui minusta jotenkin hiomattomalta. En osaa eritellä tarkemmin, mitä jäin kaipaamaan, mutta jonkinlaista syvyyttä ainakin. Lisäksi epilogi oli vähän liian elokuvamainen.

Saattaja on ollut blogeissa esillä ahkerasti, ainakin seuraavat ovat sen lukeneet: marjis, Booksy, Susa, Laura ja Jenni.

PS: Arvatkaa, mitä säikähdin lukiessa kaikkein eniten?

Istuin kaikessa rauhassa leikkihuoneen nurkassa lukemassa, lapset nukkuivat yläkerrassa ja mies puuhaili omiaan olohuoneessa. Olin ihanteellisen uppoutunut lukemiseen. Yhtäkkiä, huoneen vastakkaisella seinustalla, kauan sitten lepotilaan hiljennyt tietokone päättikin herätä ihan itsekseen! Kyllä kuulkaa pienen (tai ainakin lyhyen) tytön sydän hakkasi lujaa. Hrrrrrrr.

Little Bee

Chris Cleave: Little Been tarina 369s. (The Other Hand, Gummerus 2011, Suom. Irmeli Ruuska)

Jos jotakin kirjaa on blogimaailmassa hehkutettu niin Little Been tarinaa. Koska kirjan takaliepeessä pyydetään, ettei juonesta kerrottaisi liikoja etukäteen, en oikeastaan tiennyt, mitä tarinalta odottaa. Tiesin, että kirja kertoo Nigerialaisen Little Been ja valkoihoisen Sarahin tarinat. Mutta sitä en tiennyt, millä aikakaudella liikutaan, joten olin varautunut väärään vuosisataan.

Mitähän tästä voisi sanoa paljastamatta juonta?

Ehkä paljon kertoo se, että luin tämän päivässä vaikka olen hidas lukija. (Tosin olin mummulassa ilman lapsia, eikä kukaan keskeyttänyt välillä, joten sain todellakin uppoutua tarinaan. En usko, että kotioloissa olisin suoriutunut yhtä nopeasti.) Tarina ei jätä rauhaan vaan voin luvata, että Little Bee on ajatuksissasi jonkin aikaa.

Haluaisin linkittää tähän kaikkien muiden ylistävät arviot kirjasta, mutta blogger ei halua tehdä niin tänään...